Sodassa nuori mies syyllistyi rintamakarkuruuteen, ja kenttäoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Mies sai synnistä tunnon, se saarnattiin anteeksi ja hetken kuluttua kuolemantuomio pantiin täytäntöön. Ristinryöväri sai rikoksistaan tunnon, ja Jeesus antoi ne anteeksi. Jeesuksen armahdus ei kumonnut kuolemantuomiota, vaan armahdettu sovitti rikoksensa lain edellyttämällä tavalla loppuun (Luuk. 23:42).
Synnintunto ja katumus ovat merkittäviä Jumalan lahjoja. Niiden tarkoitus on ohjata langennut ihminen armahtavan Kristuksen luokse. Daavid kuvaa katumuksen tuskaansa: ”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani.” (Ps. 32:3.) Armahdettuna hän iloitsi: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:2–3.)
Ripin ydinasia on synninpäästö, ja aidosti sitä tarvitseva etsii vain armoa. Raamatun mukaan maailmassa on Jumalan lapsia, joilla on valtuudet joko antaa synnit anteeksi tai kieltää anteeksianto: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:23.) Jos tämä Jeesuksen antama valtuutus puuttuu, onko rippi silloin vain terapiaa? Ajallisen tuomion armahdusvalta on vain tasavallan presidentillä ja oikeuslaitoksella.
Rippisalaisuus on ehdoton, ja asia tulee käsitellä katuvan syntisen kanssa kahden kesken (Matt. 18:15). Katekismus muistuttaa, että ripin vastaanottaja – pappi tai maallikko – on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan. Kristus asettuu langenneen puolelle ja rajaa tiedon synnin aiheuttamasta häpeästä mahdollisimman pieneksi. Asia on helpompi, jos lankeemus on henkilökohtainen. Kun tekoon liittyy myös rikos, kuorma on kaksinkertainen, koska asia on sovitettava myös maallisen lain edessä. Varsinainen rippi eli synninpäästö ja tehty rikos on erotettava toisistaan ja käsiteltävä erikseen luopumatta rippisalaisuuden ehdottomuudesta.
Ripin vastaanottaja on vastuullinen kuin kuka tahansa jostain rikoksesta muuten tietoiseksi tullut: ”Joka varkaan kanssa on osallinen, hän vihaa sieluansa, niin myös se, joka kuulee kirouksen ja ei ilmoita” (Sananl. 29:24). Jumalan avulla osataan toimia niin, että samalla kun varjellaan ehdotonta rippisalaisuutta, huolehditaan, että salattu rikos mennään kertomaan poliisille. Rippi-isän ja -äidin tehtävä on ensisijaisesti armahtajan tehtävä mutta rikoksen tapahduttua myös yhteiskuntavastuuseen sitova.
Ennen rippisalaisuudesta luopumista on syytä keskustella asiasta vakavasti eikä tunteella. Arkkipiispa Paarman kysymys oli koko yhteiskuntaa ajatellen mielenkiintoinen: ”Se ei ole aivan yksiselitteistä, että mitä tällä rippisalaisuudesta luopumisella voitetaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti